Kun Salpausselän parantolaa alettiin vuonna 1922 suunnittelemaan, oli valittavan sijainnin täytettävä pitkä lista tärkeitä kriteereitä. Mallia haettiin saksalaisista parantoloista, jotka sijaitsivat vuoristossa. Suomessa soraharjut olivat parhaita vastineita, sillä hyvin vettä läpäisevinä ne tarjosivat korkeuden lisäksi kuivan maaperän. Ilman oli tärkeää olla raikasta, kuivaa ja puhdasta – toisin sanoen kaukana rannikosta ja ajoteistä, mielellään pihkantuoksuisen ja luonnonkauniin mäntymetsän keskellä, joka soi tervehdyttävän ja rauhoittavan ympäristön. Veden läheisyyttä arvostettiin vesihuollon turvaamiseksi sekä keskeistä sijaintia hyvillä rautatieyhteyksillä, jotta parantola pystyi palvelemaan koko Suomea. Samalla tavoiteltiin auringonpaisteista sijaintia vähillä sateilla.
Ensimmäisenä huomion kohteena ollut Salpausselän korkein kohta, matkailunkin kannalta kehuttu Tiirismäki, osoittautui huonoksi vaihtoehdoksi; kaukana rautatiestä, maasto kivikkoista, läheinen Tiirisjärvi soiden ympäröimä ja metsä suureksi osaksi lehtipuiden valtaamaa kuusikkoa. Kun sitten huomio kiinnittyi Nastolaan, paikka todettiin oitis täydelliseksi – olihan se Kukkasjärvien läheisyydessä loistavilla yhteyksillä ja Suomen helteisimmällä seudulla!
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.